Raskaus

Minäpä kirjoitan muistiin mun raskautta. Lähinnä vain itelleni muistoksi. Tuskin tätä muut jaksakaan lukea. No ehkä joku joka kaipaisi vertaistukea.

Lokakuun puolenvälin jälkeen se alkoi. Ehkä mun elämäni yks tuskaisimmista jaksoista.
Olin Oulussa viikonlopun. Oli kummipojan synttärit ja samalle viikonlopulle olin luvannut remontoida toisen kummipojan huonetta. Oltiin päästy remontoinnissa jo aika hyvään vauhtiin kun mulle sitten tuli aivan sikahuono olo. Arvasin heti että tää on nyt sitten sitä. Positiivista testitulosta oli iloittu  pari viikkoa aiemmin ja nyt viikolla kuus sitten alettiin voimaan pahoin.
Remontin sai hoitaa isä ja muut tyypit loppuun kun mä makasin muka vatsataudin kourissa sängyn pohjalla.
No se pahoinvointi sitten kuitenkin jatkui ja jatkui viikkotolkulla niin että mun oli pakko kertoa lähipiirille jo aika aikasessa vaiheessa että ihmisen taimea tässä kasvatellaan ja sen vuoksi olo on koko ajan ihan hirveä enkä kykene käytännössä mihinkään.
En jaksanut nähdä ketään, ei huvittanut jutella. En vastannut puhelimeen enkä tavannut kavereita. Urheilu oli ihan tuskaa ja työnteko jäi kokonaan. Moni sitten myöhemmin kyseli että miltä se tuntui. Oli varmaan vaikea käsittää että mulla oli huono olo vaikka pystyin syömään enkä paljon oksennellut.  Sitä on vaikea kuvailla mutta aika lailla se muistutti krapulaa.  heikotti ja yökötti. Aamusta iltaan. Vain nukkuessa sen unohti.  Välillä myös oksetti.  
Ruoaksi maistui lähinnä vain joku mättöhöttö. Niinkuin krapulassakin. Salaatit ja vihannekset sai jäädä ja tilalle pastaa ja karkkia, pullaa ja lihapiirakoita. Ei nekään niin hyvälle maistunut mutta edes vähän sinne päin.
Vessassa käyminen oli tuskaa koska en sietänyt pahoja hajuja. Keittiön ja jääkaapin siivoaminen sai oksennuksen lentämään lähes poikkeuksetta. Äiti ja anoppi joutui monesti tulla siivoomaan meidän keittiön. Ja no muutenkin kun en mä jaksanut. Se oli aika noloa.
Tätä sitten jatkui ja jatkui. Kaikki tuntui oikeastaan ihan paskalta. Päivät kului hitaasti. Saatoin viikkotolkulla vain maata sängyn pohjalla ikkuna auki ja mikäli joku päivä sain vaikkapa haettua postin, oli se melkoinen saavutus.
Joulut ja uudet vuodet meni ahdistuksen kourissa. Yleensä rakastan joulupuuhia ja nyt vain tuskailin. Onneksi lähipiiristä löytyi apua että saatiin edes vähän joulutunnelmaa tupaan. Mietin vain koko ajan että seuraavana jouluna sitten mä ite. Sama homma uutena vuotena. Että ens vuonna sitten. Ens talvena jaksan hiihtää ja ihailla tähtitaivasta ja pitää takassa valkeaa ja nauttia kynttilöistä ja pimeiden iltojen tunnelmasta. Nyt kaikki tuntui vaan vaikealta.
Tammikuussa kuitenkin olo helpottui!  Viimein. Nyt se alkaa helpottaa, aattelin. No ehdin nauttia siitä hieman paremmasta olosta noin kolme viikkoa, kunnes taas ystävänpäivän aikoihin vieraillessani Helsingissä tuli krapula takaisin. Ja närästys tuli kanssa. Rennietä meni helposti liuska päivässä. Tässä vaiheessa alkoi olla aika selvää että tämä fiilis saattaa hyvinkin jatkua ihan sinne kesäkuulle asti kun ei mistään alkuraskauden pahoinvoinnista enää ollut kyse.
Maaliskuussa todettiin raskausdiabetes. No onko tuo kumma kun pelkällä sokerilla oli eletty jo monta kuukautta! Ja nyt piti alkaa sitten syömään vähähiilarisesti.. Ja lisätä liikuntaa! Ja mitata ne sokerit ennen ja jälkeen jokaisen aterian. No joo.. Ruokavalion muutos ja liikunta sujui miten sujui, mutta sokerit onneksi pysyi silti aika hyvin aisoissa eikä tarvittu insuliinia. Aloin toivoa että vauva syntyisi etuajassa.  Olin ihan poikki. Huhtikuulla verenpaineet alkoi olla jo aika korkeat. Nousussa ne oli ollut jo kauan mutta nyt siinä määrin että niitä piti alkaa seurailla kotona päivittäin. Tai siis kolme kertaa päivässä. Olin niin turvoksissa että peiliin katsominen oli kamalaa. Naama oli harmaa ja turvoksissa kuin pullataikina. Kävelin talvisaappailla pitkälle kevääseen koska mitkään muut kengät ei mahtuneet. No kumpparit mahtui. Ostin sit sellaset tyylikkäät halpiscrocsit.
Turvotus ja korkea verenpaine viittasivat raskausmyrkytykseen. Verikokeet ja muut kuitenkin ok, mutta oli alettava mittaamaan proteiineja pissasta joka aamu. Siis verenpaineitteni ja sokerin mittaamisen lisäksi.
Vappuaattona verenpaineet oli jo tosi korkeat ja oli neuvolatädin varoittamaa ylävatsakipua ja päänsärkyä.  Soitin sairaalaan ja kehottivat tulemaan tutkittavaksi. Raskausmyrkytystä ei todettu mutta oireiden takia ottivat mut osastolle. Sain verenpainelääkkeet. Olin siellä muistaakseni silloin viis päivää. Se oli kuin lomaa mulle. Ihanaa. Ei tarvinnut tehdä mitään. Ei edes vaihtaa yökkäriä pois ja ruoka oli katettuna monta kertaa päivässä. Mikä parasta: vauvan sydänäänet kuunneltiin monta kertaa päivässä ja ultrallakin tsiigailtiin aina välillä. Mieli oli rauhallinen kun tiesi koko ajan että vauva voi hyvin ja mikäli tulisi hätä, on apu heti tosi lähellä.
Oireet kuitenkin hälveni ja laittoivat mut sieltä sitten kotiin. Olin kotona varmaankin reilun viikon kun oireita tuli taas. Samat kuin aiemmin mutta lisäksi silmissä näkyi tähtiä. Jaahas. Taas olin sitten osastolla monta päivää. Toivoin että vauva syntyisi tai synnytys käynnistettäisiin. Mutta ei. Kotiin taas. Niin ja sit jouduin pistää jotain verenohennuslääkettä tässä vaiheessa päivittäin. Ja pari kertaa siel sairaalassa pistivät kortisonipiikin persauksiin. Se kuulemma kehitti vauvan keuhkoja. Että jos hän tulisi vahingossa etuajassa nii keuhkot olis sitte kondiksessa.
Sitten toukokuun lopulla raskausmyrkytyksen oireet voimistui taas ja lisäksi ilmaantui kamalaa kutinaa ympäri kroppaa, eritoten kämmenissä ja jalkapohjissa. Epäiltiin raskausmyrkytyksen lisäksi hepatoosia..
Osastolle taas. Pari päivää siellä ihmeteltiin. Oireita oli monenlaisia mutta verikokeet näyttivät aika hyviltä. Huomattiin kuitenkin että vauva ei ollut kasvanut viime viikkoina paljon ja jossain istukan virtauksissa oli jotain häikkää. Sitten se synnytys päätettiin käynnistää. Oltiin viikoilla 37+1
Siitä alkaakin sitten ihan uusi romaani. Tai trilogia. Mutta siis vauva syntyi viimein viikolla 37+4 ja sillä samalla sekunnilla taisin minäkin syntyä uudestaan. Heti oli ihan uudenlainen olo. Pari tuntia synnytyksen jälkeen pääsin heikoin jaloin suihkuun ja näin kasvoni peilistä. Näytin taas itseltäni! Ihan karsealta tietenkin kivuliaan synnytyksen jäljiltä mutta omalta karsealta itseltäni. Naama ei ollut harmaata pullataikinaa ja uupumus joka silmissä oli, ei ollut enää sellasta inhottavaa ja toivotonta vaan jotenkin niinku sellasta mikä on vaikka rankan (hyvin rankan) lenkin jälkeen. Oli sellaista voitonriemun pilkahdusta siinä seassa. Viimein se oli lusittu! 
Ja ihan totta. Vaikka elämä vauvan kanssa on hurjan rankkaa, väsyttävää ja sitovaa, voin ihan sikapaljon paremmin nyt. Ei ollu meitsin juttu tuo raskaus. Mutta äitiys tuntuu kivalle!

Taas on vierähtänyt..

Mulla tulee näköjään aika ajoin armoton ällötys tätä blogia kohtaan ja sit en voi pitkään aikaan kirjoittaa mitään. Tuntuu ihan turhalta koko blogi. Mutta voisin taas koittaa innostua, sillä on tää kyllä sikäli kätevä että tulee taltioitua muistoja vähän ylös mikä on hyvä asia koska mun muistikapasiteettini on hyvin rajallinen.

Oon siis näemmä kirjoittanut tänne melkein vuosi sitten viimeksi. On vähän siis päivitettävä tilannetta. Mun ja meidän maailma täällä marjakankaalla on mullistunut ihanasti. Sylissäni pötköttää neljä kiloinen rakas. Huomenna 9 viikkoa täyttävä ihmislapsi. Minusta tullut. Aika hurjaa! Se on nätti ja ihana ja täydellinen. Meitä on viimein kolme. Joten jos mä vaikka nyt jaksan päivittää tätä blogia reippaammin,  on varmaankin tämä typy myös näkösällä täällä. Ettette ihmettele sit että no kuka ihme toi tyyppi on. Se on meijän kersa.

Joutilaan hommissa

Eilen sitten olin pöyhimässä. Semmosta hommaa että piti pöyhimellä (sovitaan että se on sen vehkeen nimi) ajaa niinku monta olkiluokoa yhteen luokoon. 

Siinä kun isäntä mua aamulla opasti miten homma pelaa niin kyselin sit että mikä järki tässä on että mä ajan ensin jokaisen luokon läpi ja sit se ajaa vielä paalaajalla kerran ne isot luokot läpi kun se vois vaan ajaa kerran paalaajalla jokaisen luokon läpi. Niin ei siinä kuulemma kauheasti järkeä olekaan mutta jos sattuu olemaan tämmösiä joutilaita (NIINKUIN MINÄ), niin ne voi laittaa noihin pöyhimishommiin. Jaahans. 

Noh, on siitä ilmeisesti jotain hyötyä (ainakin näin yritin vakuutella itselleni istuttuani kaheksan tuntia eilisestä päivästä traktorin hikisessä hytissä). Nimittäin ne oljet pöyhiintyy niin ehkä ne on sit kuivaa vähän kivemmin. Ja sitte se paalaaja vie kuulemma kamalan paljon enemmän polttoainetta kuin toi pöyhintähärveli ja sitten Kalle joka on vissiin hyvin epäjoutilas ihminen, pääsee sit päästelemään supernopeeta noi oljet paaleihin. 

Sitä mä myös mietin siinä ajellessani että mikä ihmeen idea on ollut laittaa noi kaikki vehkeet traktorin persuuksiin? Siis kun tuotakin vehettä piti koko ajan kytätä  että se ei ole liian matalalla eikä liian ylhäällä ja samalla yrität kahtoa eteen että minne ajat niin se oli melkoisen hankalaa koska mulla ei (vielä) ole silmiä takaraivossa eikä mun pääni käänny kuin pöllöllä. Joten selkä oli taas koetuksella.

Näin villieläimiä. Tämä sus tuli niin lähelle että pelkäsin sen
joutuvan muhennokseksi

Evästauko

Eilinen taisi olla niitä kauneimpia päiviä. Aurinko paistoi ihanasti ja ilma oli raikas. Syksy on melko ihanata aikaa!

Traktori tosin oli tosi kuuma ja perse oli hian hiestä märkä. Nauratti kun mietin meijän rehuntekijöitä jotka heinäkuun 30 asteen helteillä saivat viettää päivänsä noissa hyteissä. Kyllä ne olikin aika ovelan näkösiä työpäivien jälkeen. Ei toi mun eilinen hikoilu tainnut olla paljon.

Heleppoa ku heinänteko

Nyt kun mä olen lopettanut päivätyöt niin mulla on ollut yrityksen perustamisen lisäksi aikaa harrastaa myös peltohommia. Eilen oltiin paalailemassa ja mä olin paketointipuolella. Se on ihan mukavata. Aika ykstoikkosta ja selkä tulee kipeäksi kun joutuu olee aika mutkalla siellä traktorissa. Mutta kuitenkin ihan jees kuunnella radiosta jotain hyvää ja tuoksutella syystuoksuja. Sitten kun ilta hämärtyy niin tunnelma on vielä jotenki jännempi ja semmonen hmm.. jotenki ilma on sellainen eksoottinen.

Aloteltiin vasta joskus yhen maissa päivällä. Siihen asti värkkäilin verstaalla. Sit läksimme ja Kalle paalas ja mää käärin. Ekka palloteltiin tuossa pihassa pellolla nimeltään Lohko A. 

Lohko A:n päätystä näkee kodin eri vinkkelistä.

Siellä menee Kalle wruuummm!

Näky tuttuja siellä pellolla! Meidän tyttökissa Lempi on muuttanut vissiin naapuriin jo varmaan vuos sitten, mutta tuli kuitenkin vähän jututtaa meitä tuonne pellolle. Ihan innoissaan kiehnäsi ja kehräsi rakas mussukka. Ja lihaa oli saanut luitten päälle. Hyvin on naapurissa huoli pidetty meidän Lempistä. Kyllä siitä meilläkin olis pidetty huolta mutta kun Iisakki ja Shakira oli niin ärsyttäviä paskiaisia että ne kiusas Lempiä aina eikä antanu sen syödä eikä mittään. :/ nii parempi sen on ihan selvästi tuolla meidän naapureilla joita en ole ikinä tavannut.

Iltanavetan jälkeen vaihettiin pellolle nimeltä Lotina. (!?) No se ei ole meidän pelto mutta jostain syystä me tehtiin sieltä rehua. Oletan että meillä oli lupa siihen. Se pelto sijaitsee tuossa ihan meidän lähellä kans. Siellä meni sitten iltaan asti kuunnellessa radiosta Blues Ministeriä. Tunnelma oli hämärän laskeuduttua joo jotenki semmonen jännä. Väsytti myös ihan sikana jo. Lopeteltiin ysin aikaan, mikä on toki paljon aiemmin kuin mitä mä kuvittelin että siellä menis.

Tätä en kyllä tiiä että miksi tuo kuollut varis roikku tuossa
heinäseipäässä. Kalle meinas että ehkä se on ennakkotapaus
muille variksille. Että näin käy jos tulee särkee näitä paaleja.

Kotiinlähtöaikaan oli jo hämärää

Sellainen oli meijän eilinen paalausreissu. Että semmosta sitte vaa.

Arkun facelift

Noniin! Mitä mä sanoin! Kaunotarhan siitä kuoriutui!

No ei se ole ihan vielä valmis. 

Vaati tosiaan aika rutkasti myrkkyjä ja hiekkapapereita ennen kuin kaikki töhnä ja maali irtosi tuosta arkun pinnasta. Ja nytten se näyttääpi siis aika pilkulliselta. Noita läiskiä on turha hioa, ne on niin syvällä ettei jää mitään jäljelle jos alan niitä hinkuttaa. 

Onneksi tämän arkun omistaja sanoi ettei työllä ole mitään kiirettä, niinpä mä olen suosiolla hiomisen jälkeen jättänyt tämän nurkkaan ja hautonut että mitähän tähän pintaan sitten lintattaisiin. 

Sillä välin olen askarrellut muita tilaustöitä, niinkuin yhtä ruokailuryhmää. Sen pitäisi valmistua torstaina. Näin laskin. Mikäli sitten ei tule mitään yllättäviä juttuja, niinkuin esim. viime viikolla olinkin pari päivää ryhmiksessä hoitamassa lapsia! No se ol kyllä hauskaa. Ne on aika hassuja ne semmoset lapset.

Ekka tilaustyö!

Vastaanotin eilen ensimmäisen entisöitävän tilaustyön! Kyseessä on arkku-muori joka lienee vanha kuin taivas. Helat ja naulat on käsin taotut. Melkoisen härskin pintakäsittelyn tämä daami on jossain vaiheessa elämäänsä saanut päällensä. Keltamusta väritys ja helojen päällä maalin alla on vielä jitain pakkelia tai kittiä! En tiedä mitä on tapahtunut mutta jospa tuo arkku alkaisi mulle laulaa työn edetessä. Helat ja naulat on jo revitty irti. Kesti yllättävän kauan koska ne oli ruosteessa ja ne käsin taotut naulat oli aika väkkyröitä. No mut sormet syyhyää jo jatkamaan! Mä luulen että tässä on ainesta tuhkimotarinaan!

tästä niinku lähettäis

paksusti on värkkiä pinnassa!

helat on jo irti! puuta näkyvissä!

Vasikkauutisia ja muuta sälää

Meille tuli maanantaina vasikoita 13 kappaletta. Niitä tulee siis aina parin kuukauden välein ja ne on semmosia 2 viikon - 1 kuukauden ikäisiä kun ne tulee meille. Koska ne on semmosia vauvarääpäleitä niin ne juo maitoa. Tutista. Se tässä niin mukavaa onkin kun ne on niin julmetun törppöjä jotkut ettei ne meinaa osata juoda kun meillä on sellanen juottoautomaatti ja onhan se tosiaan aika vaativaa kun niitten pitäis osata laittaa se tutti suuhun ja imeä sitä. Onhan se aika paljon vaadittu. Tämmösillä 30 asteen helteillä mitä se tässä on nyt pitänyt niin meinaa hieman kärsivällisyys olla koetuksella ku koittaa pittää nuita kantturoita elossa ja ne vaan hötkyy ja vauhkoaa niinku niille jottain sapelia tungettaisiin kurkkuun. Huh.. No on ne rakkaita mutta on kyllä hikistä hommoo!

Meidän kissanpentu edelleen elää ja voi hyvin. Se on ihan hullu. Nyt siitä on tullut ihan villieläin ja se saalistaa tuolla pihamaalla mm. lampaita. Sitten se kiusaa Shakiraa ja Iisakkia koko ajan ja hyökkii niitten kimppuun vaikka painivat kyllä hieman eri painoluokissa. Mutta ei se välitä eikä se pelkää. Se hyökkäis varmaan karhunkin kimppuun. Mutta koppakuoriaista se pelkää. Shakira ja Iisakki muuttaa varmaan nekin kohta pois kotoa (niinkuin Lempi) kun ne kyllästyy tuohon kersaan.

Ja sitten siihen yritysasiaan! Tänään avasin facebookkisivut ja toivottavasti joku ostaa mun räpellykset pois. Sain tänään viiimein tuon yhen lipaston valmiiksi. Se on jotenkin pistänyt hanttiin aika pahasti. Mutta nyt se siis on kasassa. Ja noin sata keskeneräistä tuotetta on tuolla verstaalla odottamassa viimesilauksiaan. No ei ehkä sata mutta muutama.